Pasifismi

Pasifismi on aina ollut lähellä sydäntäni, minkä vuoksi varmasti osin olen kiinnostunut diplomaatin työstä ja diplomatiasta. Pasifismi tarkoittaa vapaasti selvennettynä rauhanaatetta, jonka ideana on selvitä konflikteista ilman aseita tai väkivaltaa. Se on siis pohjimmiltaan täysin sodanvastainen aate. Tämä sopii hyvin yhteen diplomatian kanssa, sillä myös yksi diplomatian ajatus on, että konfliktit pystyttäisiin selvittämään ensikädessä rauhanomaisin keinoin, eli keskustelemalla ja sopimalla yhteisistä päätöksistä diplomaattisin keinoin. Valtioiden välisiä suhteita pidetään yllä diplomaattien välityksellä, eli mikäli konflikteja syntyy, niitä on hyvä selvitellä ensikädessä rauhanomaisin keinoin. Esimerkiksi kansainväliset sopimukset syntyvät diplomaattien neuvottelemana, ennen kuin ne siirtyvät eteenpäin toisten allekirjoitettavaksi. Pasifismi on siis aate sinänsä, jota diplomaattikin voi kannattaa, ja toivottavasti näin tekeekin. Pasifismi käsitteenä on suhteellisen laaja, ja jokainen on vapaa sanomaan olevansa pasifisti, mikäli kannattaa rauhanaatetta. Pasifisteja taitaa kuitenkin olla monenlaisia – toiset eivät hyväksy väkivaltaa missään sen muodossa, kun taas toiset saattavat hyväksyä sen esimerkiksi silloin, kun kyseessä on itsepuolustus. Perusidea kuitenkin on, että pasifisti saavuttaa valtiolliset ja yhteiskunnalliset tavoitteet ilman väkivaltaa. Virallisesti sanaa pasifismi on käytetty vuonna 1901 yleismaailmallisessa rauhankokouksessa, ja sillä viitattiin sodanvastaiseen ajattelutapaan. Rauhanaate sinänsä ei minulle tarkoita mitään kovin radikaalia, vaan se on luontainen tapa yrittää selvittää erimielisyydet keskustelemalla, ilman, että heti tarvitsisi nostaa nyrkkejä pystyyn. Oletan, että suurimalle osalle sodan- ja väkivallanvastaisuutta korostetaan kasvatuksessa, ja luulen ainakin, että esimerkiksi jo kouluissa ja päiväkodeissa korostetaan ”diplomaattisia” taitoja näissä laitoksissa syntyneiden erimielisyyksien selvittämiseen. Tuskin missään kasvatuksessa kannatetaan ongelmien ratkaisemista lyömällä, vaan keskustelu on ensisijainen vaihtoehto. Miten tilanteet sitten todellisuudessa ratkeavat, on tarina erikseen… On toki olemassa ihmisiä, jotka eivät kykene selvittämään asioita keskustelemalla. Siihen, mistä tällaiset piirteet ihmisen persoonallisuudessa sitten johtuvat, voivat kenties psykologit vastata. Rauhan aikaan, itse vakaassa ja suhteellisen turvallisessa yhteiskunnassa elävänä ihmisenä, minun on tietysti helppo kannattaa rauhanaatetta. Entäpä jos eläisin turvattomassa ja epävakaassa valtiossa, joka olisi vaikkapa jonkin suurvallan uhkaama? Joka tapauksessa ideatasolla rauhanaate on kannatettava ja yleishyödyllinen ajattelutapa – eikö meistä jokainen toivoisi saavansa elää rauhan aikaa, niin pienessä kuin suuressa mittakaavassa?

(Visited 158 times, 1 visits today)